No nyt.
Nyt on oikeasti sellaista ahdistusta ja stressiä ilmassa että. Ensinnäkin tv.n joululahjamainokset muistuttavat minua siitä etten ole vieläkään, enkä tulekaan keksimään lahjoja ihmisille. Jos yritän jotain miettiä ajatukseni lyövät tyhjää. Ampukaa miut (oisko lelupyssy hyvä lahja? Mie ainaki haluisin). Toisekseen koeviikko. Alkaa tässä ensiviikolla ja minulta puuttuu opiskeluinto kokonaan. Kokonaan. Ei mitään intoa lukea. Mutta ilman lukemista en saa historiasta välttämättä edes hyväksyttyä arvosanaa. Laitteistotekniikan lopputyö, eli näyttämötyö-6 kurssin tekniikan hoito on kolmas ongelmani. Minulla ei riitä rahkeet lisätaustaäänien kehittelyyn. Asian ajatteleminenkin saa aikaan tunteen joka estää minua ajattelemasta, että koulu on kivaa. Ilman noita taustalisä-ääniä taas laitteistotekniikan arvosanani huononee. Epäilen että huomattavasti. Siltikään en usko että kaikki nämä huolenaiheeni eivät ole riittävä syy lisä-äänten eli ambienttien poisjättöön. Itsepä olen paskani aiheuttanut. Neljäntenä huolenaiheenani on joulumusikaali. Lauantaina 8.12. noin klo 14 ohjaajamme soitti minulle ja kysyi että kiinnostaisiko minua puherooli. Olin jo miettiny että jos minua kysytään, pitäisikö minun ottaa rooli vastaan. Toki minä halusin. Paljonkin. Mutta epäröin koska koulu. No otin sen roolin (+ dueton) vastaan sillä halusin sitä kuitenkin enkä halunnut aiheuttaa Lauralle (the Ohjaaja) päänvaivaa. Nyt on muutama päivä aikaa sisäistää vuorosanat, se tunne siihen näyttelemiseen, tanssit ja laulut. Sitten viides "ongelma". Okei, tämä ei suoranaisesti ole ongelma, muttei aina mitään yhdeksättä pilveäkään*. Tottakai mie ymmärsin mitä kaukosuhde tulee olemaan kun välissä on 4h junamatka. Ja ehkä mie en aluksi osannut odottaa että voisin näin kovasti, no hmm, kiintyä johonkin. Ei siis sinäänsä kaukosuhteessa mitään, varsinkaan kun toinen on niin ihana, mutta viikonloput osaa olla usein tosi raastavia. Taisiis.. Tiedätkö miltä tuntuu kun näet jotakuta, josta todella välität vain viikonloppuisin ehkä jopa kahtena iltana. No, eihön tuossa. Toiset eivät näe niinkään usein. No mutta siinä se onkin. Tiedätkös millaista se on kun näet vain? Tuntuu sille, kuin näkisi vain ihan vilaukselta. Tarvitsisin myös kahdenkeskistä aikaa. Läheisyyttä c'mon. En voi sanoa muuta kuin että tämä on lievästi sanottuna turhauttavaa. Luuletko että jos itse olisit samassa tilanteessa, niin olisit tyytyväinen vain näkemiseen. No tottakai olen onnellinen että saan edes nähdä häntä, mutta.. En osaa sanoa, mutta voi olla että jos joku ystävistäni olisi valittanut tällä lailla nyt ja minä olisin forever alone, niin voisi hyvinkin olla että heittäisin jotain että "no joo mut siulla sentäön on edes joku". Mutta en mie sitä ois ymmärtäny. No jokatapauksessa, tässä ovat tämänhetkiset päänvaivani. Osa vaikuttaa tässä lievemmille, osa pahemmille ongelmille kuin ne ovat mutta juolulahjat ja koeviikko, sekä toistaiseksi laitteistotekniikka ovat ongelmiatani pahimmat. Hermo... eiko... joululomaa odotellessa... Ensiviikonloppukin on osittain ainakin surkea, sillä pääsen Ruokolahdelle vasta lauantaina ja olen ns. vapaa (jea, olen vapaa kukaan ei tule sanomaan, jea olen vapaa ei kukaan voi väistää kohtaloaan. Mutta valinta on minun voin kääntää uuden sivun se on valittuna olemista löydettynä löytämistä.) vasta kuudelta, jolloin musikaaliharkat loppuvat. Perjantaina laitteistotekniikka pitää minut töissä iltakuuteen, jolloin ei enää kannata turhaan yksin lähteä Ruokolahdelle kun kerran vanhemmat ovat Tampereella. Nojaa, kuten olen usein aiemminkin sanonut; itsepä olen paskani aiheuttanut.
*cloud nine = seitsemäs taivas
Ps. Terveisiä junasta, jossa tämä on kirjoitettu.
Pps. Minkä mie sille mahdan etten voi olla kuuntelematta Terapiaa. Asdfghjkl. Mie oon kaivannu tätä tunnetta, että vaan on niin loiatavaa musiikkia ettei vois millään lopettaa kuuntelemista ja lisää pitäs saada.
Ppps. Basso <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti