Kukaan ei huomaa twitteriäni, luojan kiitos!

Eilisiltaisten tweettien takana olleet tunteet ovat palanneet. Aamulla jo naureskelin tweeteilleni, mutta nyt en taas tiedä mitä teen junamatkalla. Pieninkin opiskeluinnostukseni on hävinnyt. En voi kuunnella musiikkia, koska ilman sitäkin tuntuu että voisin alkaa itkeä. Se voisi helpottaakin, mutta kanssaihmiset eivät siitä välttämättä nauti, enkä halua ihmisten kysyvän että mikä minulla on. Sen vuoksi Ruokolahti vähän ennen kahtatoista lauantai-iltana olikin hyvä paikka siihen. Tänä iltana saan kai nauttia omasta itsesäälistäni ja rypeä omassa paskassani kai vasta joskus jälkeen yhdeksän Tampereen aikaa. Olen alkanut vihata Tamperetta. Ei siinä ole mitään vikaa muuten, mutta vihaan sitä ikuista yksinäisyyttä. Ei, viikonloppu vanhempien kanssa ei auta. Ystäviä ja Oskaria mie siellä kaipaan. Viikot tosin helpottuisi jos saisin Tampereelta kavereita jotka jopa kestäisivät/haluaisivat viettää aikaa kanssani. Tietysti ei viikonloppuisin. Viikonloppuja on liian vähän muutenkin. Eikä silloin edes ehdi viettää kenenkään kanssa aikaa. Ei, en laske nuorteniltoja hirveästi ajanvietoksi. Tottakai ne ovat, mutta tietyissä rajoissa. Max. n. 5 min/hlö. Sanoisin. Siltä se ainakin tuntuu. Taas on yksi viikonloppu ohi. Vihaan yksinoloa Tampereella. Vihaan yksinäistä itsenäisyyspäivää Tampereella. Joo, vietän yksin itsenäisyyspäiväni Tampereella. En viitsi tuhlata rahojani, jotta pääsisin vaikka tutkimaan Hämeenlinnaa. Nääh, vietän varmaan luuseripäivääni TV-sarjojen parissa mässäillen. Aha. Jaahas. Pitää kuulema lähteä. Ihanaa <3 ''Pääsen'' Tampereelle. Heihei

 t. (vittuuntunut pieni) kettu

ps. Twitter on hyvä paikka purkaa tunteita, eikä kukaan (lähes) huomaa.