Ahdistus, kun pitäisi jo olla nukkumassa. Univelka kasvaa ja kasvaa. Ja koulu ahdistaa taas jostain syystä. Odotan jo pelolla joulukuuta, kun laitteistotekniikan stressaavin osa alkaa. Jos joudun luomaan hirveästi itse siinä projektissa, viime helmikuu varmaan uusiutuu... Silloinkin taisi olla jonkinlaista stressiä, kun eteenkin iltaisin olin niin väsynyt ja turhautunut etten jaksanut liikkua tuumaakaan ja lysähdettyäni olohuoneen sohvalle, kappas keppanaa, itkin. No itkeminen on ilmeisesti minulle yleistä, hyvässä ja pahassa mielessä. Elokuvat ovat inhottavia itkettämisessä, jos siinä mielentilassa sattuu olemaan. Jos olen oikein onnellinen joidenkin puolesta, itken. Jos olen surullinen toisten puolesta, itken. Jopa joissakin kohtauksissa, mitä ei ole tarkoitettu erityisesti herättämään suuria tunteita, itken. Miksiii.. Vaikka ei siinä mitään. Se on aina yhtä helpottavaa, itkikö sitten ilosta tai surusta. Jooh..
No nii hitto... Tajusin tässä juuri että mie olen täällä Tampereella oikeasti kaiken ulkopuolella. Mie oon oikeasti eristyksissä täällä. Kaikki mitä maailmalla, tai edes Suomessa tapahtuu ei kantaudu korviini. Miula ei ole aikaa katsoa/lukea uutisia. En mie tiedä ees mistä ystäväni puhuvat. Miusta välillä tuntuu taas niin yksinäiselle ja eristyneelle. Joo, saan ehkä täältäkin joskus ystäviä joo, mutta ei se ole sama asia. Mie en tiedä enää mistään mitään. Ehkä mie oon alkanu jo toteuttaa elämääni eristäytymällä yhteiskunnasta. Nyt on kyllä sellainen olo että ''I feel so lonely, nobody gets me, I feel so unhappy''. Mistäköhän tämäkin anksti taas johtuu... Pitänee kai odottaa viikonloppua ja toivoa parasta. Viikonlopun pitäisi oletetusti olla hyvä. Saisi luvan ollakin, tai sitten... niin...
Mikä vittu minua oikeasti vaivaa! Sorruin taas kyyneliin kuten tuota edeltävää kappaletta kirjoittaessakin. Ei miulla edes ole mitään syytä. Vielä oudompaa siinä on se, että romahdin kun Oskari toivotti hyvää yötä. Olenko oikeasti niin ahdistunut etten kestä enää sitäkään kun joku niin tärkeä toivottaa suloisesti hyvää yötä as always. Tai sitteon olen vain pieli säälittävä olento jonka pitäisi asua jossakin Sumuvuorten luolassa yksinäisyydessä. Mie olen vaa yksinäinen enkä ansaitse yhtään mitään. Mitään. Murehdin koska olen vain niin yksin ja eristyksissä enkä juuri nyt jaksa nähdä loputtomasti vaivaa uusien ystävyssuhteiden rakentamiseen, sillä on muitakin asioita joihin pitäisi keskittyä. No, skippaan jo niitäkin. Ja minulla vain ei riitä energiaa. Ei ihme että murrun, sillä takana ovat neljän tunnin yöunet, eikä seuravien yöunien kestosta ole vielä tietoakaan. Ja asdfghjkl...
Mutta (a)pointti oli siinä että kun menen Ruokolahdelle, kaikki puhuvat jossain vaiheessa viikonloppua asioista joista olen täysin ulkona. Asioita, jotka kaikki tietävät. Asioita, joista olen maksimissaan kuulut vain mainittavan ohimennen. Damn . . .
ps. Uusi Bonditunnari kusee. Olen lievästi vittuuntunut maailmaan joten sanon sen suoraan. Kuuntelin sen kerran ja puolivälissä en enää kuunnellut edes puoliteholla. Siinä ei ollut sitä jotakin. Piste.
Yksi kahdesta parhaimmasta Bond-teemasta. Goldfinder, vuodelta 1964
Toinen parhaimmista. You only live twice, vuodelta 1967
Pahoittelen jo tästä sisällöstä #ankst
Kyllä se siitä! Mulla oli viime syksynä melkein samanlaiset ,fiilikset mutta kkyllä se siitä :> Kato vaikka yle areenasta uutiset joka ilta tms muodosta rutiineja niin elämä alkaa rullaamaan paremmin!
VastaaPoista